Kurkistus Lakerta-sarjan syntyyn

Halusin kirjailijaksi nuoresta alakoululaisesta saakka. Ja aivan alusta alkaen minulle on ollut selvää, että haluan nimenomaan fantasiakirjailijaksi.

Ensimmäiset siemenet

Tarinoista rakkaimpia minulle ovat David ja Leigh Eddinginsin Belgarionin taru ja Mallorean taru sekä Weiss & Hickmanin aloittama Dragonlance-sarja. Haaveilin, että joskus vielä minäkin luon kokonaisen oman maailman ja sijoitan sinne tarinoita. Olin tuolloin siinä 10-12 ikävuoden hujakoilla, joten meni muutaman kymmennen vuotta ennen kuin pääsin asiaan.

Kirjoittamisen aloitin varhain. Ystäväni kanssa kirjoitimme hyvin aktiivisesti teini-ikäisestä varhaisaikuisuuteen tarinoita jos jonkinlaisia fanifiktiosta omiin juttuihin. Sitten yhteiskirjoittamisemme taukosi miltei kymmeneksi vuodeksi, kun kolmekymppisinä innostuimme joksikin aikaa uudestaan. Jälleen syntyi monenlaista tarinaa ei vain satoja, vaan tuhansia liuskoja. Monestakin syystä kirjoittaminen jäi jälleen, mutta tarinat ja henkilöt jäivät kutkuttamaan sormenpäitäni.

Ennen Lakerta-sarjaa olen julkaissut kaksi romaania (Tuonen tahto ja Vastatuulen lohikäärme) ja yhden tietokirjan (Mitä kummaa) ja useita novelleja. En yksinkertaisesti uskaltanut lähteä tekemään kokonaista fantasiaromaania ja -maailmaa. Olin joskus ennen noita muita julkaisujani, 2010-luvun alussa, tehnyt joitakin hataria yritelmiä, mutta ne olivat aika... Noh. Oikeasti huonoja. Tässä kohtaa myös esitän kiitoksen Tuomas Salorannalle, joka hienotunteisesti jätti julkaisematta novellitekeleeni nimeltä Velhojen taistelu. Jo pelkkä nimi riittää kertomaan oleellisen. Voi taivas ja puuankkurit...

Novelli eskaloitui

Asia ei kuitenkaan ole jättänyt minua rauhaan. Eivätkä ystävän kanssa kirjoitetut tarinat. Hahmottelin, pyörittelin, tuumin ja mietin. Tein ranskalaisia viivoja. Kumitin. Kiroilin.

Samaan aikaan, syksyllä 2023, Osuuskummassa alettiin puuhata antologiaa, joka keskittyi vesitaruolentoihin. Innostuin toiseksi toimittajaksi, kaveriksi sain Frida Burnsin. Tiesin haluavani kirjoittaa jonkinlaisesta vesilohikäärmeen ja merihevosen sekoituksesta, joten ei muuta kuin näpyti näpyti.

Olen aina tavannut olla varsin tiivismittainen fiktion kirjoittaja. Tuonen tahto oli pienoisromaani, noin 24 000 sanaa. Vastatuulen lohikäärme vähän pidempi 45 000 sanalla. Novellitkin ovat olleet maltillisen mittaisia 2 000-4 000 sanan juttuja. Mutta kun Okeanoksen aarre alkoi lähestyä 10 000 sanaa, tajusin olevani lirissä – ja riemuissani. Tässä se nyt oli!

Novelli eskaloitui Manalassan maailmaksi (siitä toiste lisää) ja hiljalleen löyhäksi kehykseksi, joka muodosti romaanisarjan, Lakertan. Tiesin haluavani ehdottomasti romantiikkaa. Seksiä. Aikuisia päähenkilöitä. Löyhästi keskiaikaistyyppisen maailman. Luontoa. Elementeistä ammentavaa taikuutta.

Hahmottelin rakenteen: monta eri tarinaa, jotka lopussa kietoutuvat yhteen. Viisi osaa. Monen monta henkilöä. Ystäväni luvalla otin siemenet tarinoistamme, mutta kasvatin ne itse pelloksi, korjasin sadon, puin ja jauhoin, tein taikinan, josta nyt muotoilen suussasulavia leivonnaisia.

Yllätyksekseni en halunnutkaan haltioita. En kääpiöitä. En keijuja. Mutta lohikäärmeen kaltaisia olentoja minun oli saatava. Lohikäärmeet ovat minun fantasiarakkauteni syvin, järein, suurin ja kaunein perustuskivi.

Purskahdin. Kirjoitin vimmalla. Maankutsujan ensimmäinen versio syntyi ennätysvauhtia, muutamassa kuukaudessa. Tiesin, että se vaatisi vielä paljon työtä (ja jukoliste kuinka oikeaan osuinkaan!). Ammensin koko lukija- ja kirjoittajahistoriastani laajemmin kuin koskaan aiemmin. Tajusin tekeväni elämäntyötäni. Tunne oli huikea. Tähän minä olen ollut matkalla. Tästä se 10-vuotias Morre haaveili.

Neuvotteluja ja synopsiksia

Maankutsujan varhaisversioiden valmistuttua lähestyin tietysti monia kustantamoja. Hylsyjä sateli, mutta parin kanssa neuvoteltiinkin. Neuvottelut kariutuivat, koska tarinasta oli tulossa yhdelle liian pitkä ja toinen olisi halunnut aivan toisenlaisen tarinan, jossa olisi koko ajan yksi ja sama pääpari. Minä en halunnut. Yksi kustantamo oli hyvin, hyvin kiinnostunut, mutta ei tohtinut sitoutua sarjaan. Hyvin ymmärretävää.

Tietenkin käsikirjoitus oli käsittelyssä myös Osuuskummalla. Vaikka olen Osuuskumman jäsen, niin se ei tarkoita, että kirjani julkaistaisiin automaattisesti – etenkin kun kyseessä on sarja, on se aina riski. Kustannustoimittajikseni lupautui Fridan lisäksi Anni Kuu Nupponen, joka on toiminut kustinani aiemminkin – ja minä hänen. Meillä on pitkä ja antoisan piiskaisa kustisuhde.

Osuuskummalta tuli vihreää valoa, mutta samalla haluttiin sarjan jokaisesta osasta tarkempi synopsis ja työsuunnitelma. Räpyttelin silmiäni. Mistä minä muka tiedän mitä joka osassa sen tarkemmin tapahtuu? Maankutsujaa lukuun ottamatta suunnitelmani oli lähinnä "sitten seuraavassa osassa on pari tyypiä, jotka rakastuu ja sitten ne samalla koettaa selviytyä".

Ei muuta kuin takaisin työpöydän ja muistiinpanojen ääreen. Ähräsin ja tupelsin. Sovitin, muokkasin, väänsin, käänsin. Taulukoin työsuunnitelmaa. Tuntuu hurjalta ajatella, että tiedän mitä teen elokuussa 2027 (editoin Lakerta 5.:a). Tietysti kaikki osapuolet tietävät ja ymmärtävät, että elämä voi tuoda eteen kaikenlaista ja tarinakin elää synopsiksista piittaamatta, mutta on tärkeää, että on edes jotain askelmerkkejä. Nyttemmin olen todella iloinen tekemistäni synopsiksista.

Kustannussopimus kirjoitettiin Osuuskumman kanssa elokuussa 2024.
Okeanoksen aarre -novelli ilmestyi Pinnan alla -antologiassa huhtikuussa 2025.
Maankutsuja, Lakerta 1, ilmestyy maaliskuussa 2026.

Toivottavasti pysytte menossa mukana!